Tänään tein
ruokakaupassa carpe diem -tyyppisen heräteostoksen: tartuin hetkeen
ja ostin itselleni uglin.
Siitä asti, kun hedelmien ja vihannesten suhteen minua valveutuneempi ystäväni kertoi, että on olemassa hedelmä nimeltä ugli, joka kaiken lisäksi tunnetaan myös nimellä rumeliini, olen tuntenut säälinsekaista kiinnostusta uglia kohtaan. Usein olen iltaisin miettinyt, miltä ugli näyttää (olisin voinut googlata, mutta minusta oli jännittävämpää elää jatkuvassa epätietoisuudessa) ja mitä pahaa se on tehnyt ansaitakseen leimaavan nimensä ja yhteiskunnan halveksunnan. Ugliparka, tuo traaginen hedelmä.
Vaikka omakohtaisen uglikokemuksen hankkiminen onkin kangastellut mielessäni jo pitkään, koskaan ei ole tuntunut olevan riittävän hyvää syytä tai motivaatiota uglin ostamiseen. Näin jälkikäteen mietin, olenko vain ollut ennakkoluuloinen. Uglin, ja ehkä minkä tahansa eksoottisen hedelmän, kohtaamiseen vaaditaan rohkeutta ja avarakatseisuutta, jota minulta ehkä puuttui. Ehkä en ollut valmis syleilemään uglia. Ennen kuin nyt.
Tänään, maaliskuisena maanantaina, uglin ja minun tiet viimein kohtasivat. En ollut kauppaan mennessäni lähtökohtaisesti uglihakuinen, mutta sattumalta, kenties kohtalon johdattamana, askeleeni kantoivat minut uglin äärelle. Kohtaamisemme oli hauraan kaunis ja yllättävä. Olin kuvitellut, että tuntisin uglia kohtaan välitöntä sääliä ja myötätuntoa, mutta näin ei ollutkaan. Ugli kantoi itsensä arvokkaasti ja otti tilan haltuunsa. Se tuntui olevan ylpeä omasta ugliudestaan eikä hävennyt sitä. Ei se edes ollut erityisen rumakaan – olen nähnyt paljon rumempiakin hedelmiä. Hetkeäkään epäröimättä ja avoimin mielin poimin uglin ostoskoriini.
Siitä asti, kun hedelmien ja vihannesten suhteen minua valveutuneempi ystäväni kertoi, että on olemassa hedelmä nimeltä ugli, joka kaiken lisäksi tunnetaan myös nimellä rumeliini, olen tuntenut säälinsekaista kiinnostusta uglia kohtaan. Usein olen iltaisin miettinyt, miltä ugli näyttää (olisin voinut googlata, mutta minusta oli jännittävämpää elää jatkuvassa epätietoisuudessa) ja mitä pahaa se on tehnyt ansaitakseen leimaavan nimensä ja yhteiskunnan halveksunnan. Ugliparka, tuo traaginen hedelmä.
Vaikka omakohtaisen uglikokemuksen hankkiminen onkin kangastellut mielessäni jo pitkään, koskaan ei ole tuntunut olevan riittävän hyvää syytä tai motivaatiota uglin ostamiseen. Näin jälkikäteen mietin, olenko vain ollut ennakkoluuloinen. Uglin, ja ehkä minkä tahansa eksoottisen hedelmän, kohtaamiseen vaaditaan rohkeutta ja avarakatseisuutta, jota minulta ehkä puuttui. Ehkä en ollut valmis syleilemään uglia. Ennen kuin nyt.
Tänään, maaliskuisena maanantaina, uglin ja minun tiet viimein kohtasivat. En ollut kauppaan mennessäni lähtökohtaisesti uglihakuinen, mutta sattumalta, kenties kohtalon johdattamana, askeleeni kantoivat minut uglin äärelle. Kohtaamisemme oli hauraan kaunis ja yllättävä. Olin kuvitellut, että tuntisin uglia kohtaan välitöntä sääliä ja myötätuntoa, mutta näin ei ollutkaan. Ugli kantoi itsensä arvokkaasti ja otti tilan haltuunsa. Se tuntui olevan ylpeä omasta ugliudestaan eikä hävennyt sitä. Ei se edes ollut erityisen rumakaan – olen nähnyt paljon rumempiakin hedelmiä. Hetkeäkään epäröimättä ja avoimin mielin poimin uglin ostoskoriini.
Kotona ilmeni, että ugli
oli interiööriltään appelsiinimainen ja irvokkaasta nimestään
huolimatta hehkui sisäistä kauneutta. Myös maku oli hyvä ja
muistutti osin appelsiinia, osin sitruunaa. Olen tyytyväinen
kokonaisvaltaiseen uglikokemukseeni ja suosittelen uglia lämpimästi
muillekin. Kyseenalaista sinäkin yhteiskunnan kauneusihanteet ja
uskalla nähdä pintaa syvemmälle. Anna uglille mahdollisuus. Jo
tänään.
Lopuksi vielä pari sanaa
hedelmätematiikkaan liittyen: kuten uglin tarinasta opimme, kaikki
ei ole sitä miltä näyttää. Mikään ei ole varmaa eikä
mihinkään voi luottaa. Kaikkea kannattaa epäillä, ilmeisesti myös
mandariineja.
 |
| Kuvassa hedelmävaa'an kyseenalaistamia mandariineja. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti