Pullanhuuruisesta ruotsalaisidyllistä viskiin ja banaaneihin

Varsinkin syksyisin ajattelen ruotsalaisuutta ja ruotsalaisia lastenkirjoja (en tiedä, miksi juuri syksyisin – ikään kuin ruotsalaisuus olisi jotenkin vuodenaikasidonnaista). Ruotsalaiset lastenkirjat ovat antaneet minulle ruusuisen kuvan ruotsalaisuudesta. Ajattelen ennen kaikkea Astrid Lindgreniä ja Tove Janssonia (joka kylläkin oli suomenruotsalainen, mutta lasken samaan kategoriaan nyt kuitenkin). Kun ajattelen Astrid Lindgreniä, ajattelen Peppi Pitkätossua, Melukylän lapsia ja Saariston lapsia, ja niissä kirjoissa kuvailtuja eväsretkiä, jolloin mennään esim. metsään syömään pullaa ja olemaan ruotsalaisia ja huolettomia ja kaikilla on hirveän hauskaa. Minäkin haluan olla Saariston lapsi. Haluan syödä pullaa ja tehdä eväsleipiä, joissa on juustoa ja jotain asianmukaista tunnelmaan sopivaa makkaraa. Haluan laittaa saappaat jalkaan, mennä metsään ja retkeillä oikein idyllisesti ja ruotsalaisen huolettomasti. Käytännössä idylliset eväsretket eivät kuitenkaan toimi. Aina jokin menee päin helvettiä ja tapahtuu jotain, mikä muistuttaa siitä tosiasiasta, että ei sittenkään ole ruotsalainen eikä Saariston lapsi ja että elämässä ei voi niin vain tehdä eväsretkiä metsään silloin kun haluaa, koska täytyy muistaa esim. sellaiset häiritsevät realiteetit kuin työ. Eväsretkiä voi tehdä vain työaikojen, yleisen elämäntilanteen ja sään salliessa. Se on yhteiskunnan vika ja se erottaa minut Saariston lapsista.
 
Kuten Saariston lapset, myös Muumit ovat minulle aina edustaneet ruotsalaistyyppistä huolettomuutta ja turvallisuutta. Tosin jokin aika sitten luin Jukka Laajarinteen kirjan Muumit ja olemisen arvoitus (jota suosittelen lämpimästi), ja se hieman muutti käsityksiäni. On todella luovaa ja kekseliästä yhdistää Muumit ja filosofien ajatukset, mutta oli kuitenkin hieman masentavaa kuulla, että jopa Muumilaaksossa podetaan eksistentiaalista tuskaa.
 
Tove Janssonia olen aina arvostanut ja Toven juhlavuoden puitteissa järjestettyjen tapahtumien sekä niistä saamani lisätiedon myötä olen alkanut kunnioittaa häntä yhä enemmän. Siinä oli rohkea ja arvoilleen uskollinen, omista periaatteistaan tinkimätön ihminen. Syksyn mittaan näin Tove Janssonia käsitteleviä dokumenttielokuvia, joissa kuvattiin Toven matkoja ja boheemia taiteilijaelämää (ja joista syntyi kuva, että matkoillaan Tove eli ensisijaisesti viskillä ja banaaneilla) sekä elämää saaristossa. Yhdessä pätkässä Tove tanssi onnellisen näköisenä luodolla villapaita päällä. Ajattelin, että minäkin haluaisin olla kuin Tove ja elää viskillä ja banaaneilla ja hakeutua luodolle villapaidassa joraamaan (ensin tosin täytyy opetella juomaan viskiä). Ehkä joskus vielä teenkin niin. Työaikojen, yleisen elämäntilanteen ja sään salliessa.